Krabi, Thaimaa. Kesken iloisen illallisen paikallinen ystävämme kertoi, että hänen isoäitinsä oli vastikään kuollut ja tälle oltiin järjestämässä buddhalaiset ruumiinvalvojaiset.
”Ettekö lähtisi mukaan, kun kerran olette täällä sopivasti? Olen jo jutellut asiasta isäni kanssa”, hän ehdotti.
Olimme ällikällä lyötyjä, varsinkin, kun olimme vasta saapuneet Krabille edellisenä päivänä. Mutta seuranneesta keskustelusta ymmärsimme, että vaikkemme isoäitiä tunteneetkaan, olisi osallistumisemme tuttavaperheelle suuri kunnia.
Ystävämme oli lähdössä heti seuraavana aamuna, mutta hän neuvoi meitä tulemaan parin päivän perästä samalla kyydillä vaimonsa ja poikansa kanssa. ”Matkaa ei ole autolla kuin kaksi tuntia”, ystävämme vakuutteli.
Koska meillä ei ollut aavistustakaan siitä, miten kuollutta tällaisessa tapahtumassa muistellaan ja miten omaiset huomioidaan, piipahdimme seuraavana päivänä toisen thaiystävämme luona tiedustelemassa.
Aluksi ystävämme hieman epäröi, miten opastaa meitä. Saimme aikamme maanitella häntä kertomaan niin kuin asia on.
”Hmmm… tuota… Meillä thaimaalaisilla on tapana viedä 100–200 bahtia per henkilö kustannusten kattamiseksi. Mutta teiltä sitä ei tietenkään odoteta. Ai kukkia? Ei, ei. Se ei kuulu asiaan.”
Vaatetukseksi hän neuvoi laittamaan päälle valkoista tai hyvin vaaleita pastellisävyjä. Mustaan pukeutuivat vain kaikkein lähimmät omaiset.
Matkapäivän aamuna nousimme käyttöömme lainattuun minibussiin ystävämme vaimon, heidän viisivuotiaan poikansa sekä kahden muun thain kanssa. Matka Ao Nangista kohti Nakhon Si Thammaratia alkoi. Pieni O-poika oli innoissaan – hän ei juuri ollut autolla päässyt matkustamaan.
Innostuksen syy selvisi nopeasti. O ahmi keksejä, joi pillimaitoa, söi karkkia ja joi limonadia minkä kerkesi. Katselin mässäilyä hieman huolestuneena. Väliajan hän hyppi ja pomppi minivanin istuimella.
Ajettuamme noin tunnin tapahtui se, mitä pelkäsin. O antoi ylen. Siinä kuumuudessa haju oli sanoinkuvaamaton.
Mutta kuin tyhjästä saavuimme muutamassa minuutissa pieneen kylään, jossa oli autokorjaamo ja pikapesu. Kurvasimme korjaamon pihaan. Keskipenkit ja lattia olivat niin hurjassa kunnossa, että hetken mietimme, mitenkähän kauan siivoamiseen menee.
”Ei tässä pitkään kestä”, ystävämme vaimo lupasi.
Ja hän oli aivan oikeassa. Autosta avattiin takaluukku, sivuovet ja etuovet, ja sisälle ammuttiin vettä painepesurilla! Vettä tuutattiin ensin takaa, sitten sivusta ja vielä uudestaan sama kierros. Tämän jälkeen otettiin lasta ja jonkin sortin sienisysteemi, joilla kuivattiin lattia ja keskipenkit.
Puolessa tunnissa jatkoimme matkaa, ja autossa tuoksui raikkaalta. Tosin enää kukaan ei laittanut suuhunsa muuta kuin vettä.
Kun lähestyimme määränpäätä, alkoi tien varressa näkyä suuria julisteita. Ne kertoivat isoäidin kuolemasta ja opastivat perille hänen poikansa kotiin, jossa ruumiinvalvojaisia vietettiin kokonainen viikko.
Menossa oli kolmas päivä, ja perillä oli paljon väkeä. Pihassa oli pieni kioskin näköinen rakennus, jonka ikkuna oli auki ja ikkunalaudalla useampi pullo viskiä, konjakkia ja muita viinaksia. Pieni baarimökki oli kuulemma varta vasten tuotu tilaisuutta varten, kuten viisi telttakatosta, joiden alla oli pöytärivejä ja tuoleja. Yhden katoksen alla oli viisi naista täydessä ruoan valmistustouhussa. Siellä oli kattilaa ja pataa, leikkuulautaa, kulhoa, kippoa sekä kappoa. Hautajaisia enemmän tunnelma muistutti pohjalaisia häitä.
Ystävämme ohjasi meidät isänsä luokse. Kysyimme ystävältämme, että onko nyt hyvä hetki muistaa omaisia. Hän oli hämmästynyt, että olimme ajatelleet asiaa ja sanoi, että kyllä se sopii. Meillä oli asianmukaisesti laitettuna 500 bahtia valkoiseen kirjekuoreen, jonka ojensimme kahdella kädellä isälle. Hän otti minua kädestä kiinni ja vei ison puurasian luo. Se näytti hyvin samanlaiselta kuin Suomessa vaaliuurna. Päällä oli aukko, josta hän pudotti kuoren sisään.
Tämän jälkeen meidät ohjattiin istumaan katoksen alle, jossa joukko miehiä katsoi televisiosta puhvelitaistelua. Huuto raikui, kun härät puskivat vastakkain ja miehet kannustivat omaa suosikkiaan. Tovi siinä ihmeteltiin ja mietittiin, että missähän se isoäiti on, kunnes huomasimme koristeelliseksi maalatun pakastearkun. Toden totta, siellä rouva makasi.
Lähes saman tien meille tultiin sanomaan, että nyt olisi meidän hyvä mennä arkun luo ja rukoilla. Pyysimme ystäväämme näyttämään mallia. Otimme kengät pois ja saimme kämmeniemme väliin suitsukkeen. Vuorotellen polvistuimme pienelle jakkaralle, nostimme kätemme suitusukkeineen otsan korkeudelle ja olimme hetken hiljaa. Lopuksi suitsuke laitettiin matalaan, hiekalla täytettyyn vatiin. Siinä oli muitakin jo pystyssä savuamassa. Arkun edestä meidät ohjattiin syömään.
Ruokailussa vierähti pari tuntia. Syödessämme juttelimme niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa löysimme yhteisen kielen. Ruokailun jälkeen meitä kierrätettiin kaikissa ritirinnan olevissa taloissa, joissa asui veljiä, serkkuja ja muita sukulaisia. Suuri nähtävyys oli uusimman talon sisävessa.
Se oli kyykkyvessa, joka huuhdottiin kaatamalla vettä kauhalla.
Koska munkkien saapumiseen oli vielä aikaa, ystävämme lähetti meidät tutustumaan paikalliseen nähtävyyteen: Nakhon Si Thammaratin eläintarhaan. Perillä nousi pintaan säälin tunne, sillä eläimiä pidettiin kovin karuissa oloissa pienissä häkeissä ja ketjuihin kahlittuina. Onneksi eläintarha oli pieni ja se oli nopeasti kierretty.
Tilanne tuntui absurdilta; ensin ollaan saattamassa isoäidin sielua vaellukselle ja sitten meidät viedään katsomaan häkeissään kärsiviä eläimiä.
Kun ilta alkoi hämärtää, paikalle saapui kolme munkkia. He kävivät tuon viikon ajan aamuin ja illoin rukoilemassa isoäidille hyvää karmaa ja hyvää jälleensyntymistä sekä omaisille ja muille saattajille hyvää onnea tähän elämään.
Buddhalaisuuden mukaan jokainen kerää eläessään teoillaan hyvää ja huonoa karmaa, joiden suhde määrää sen, syntyvätkö he uudelleen huonompaan vai parempaan elämään. Päätavoite on nirvana, jolloin on vapautunut kaikista mielihaluista eli on niin sanotusti valaistunut. Kun sen saavuttaa, vapautuu elämän kiertokulusta eli samsarasta. Mutta nirvanan saavuttaminen on niin vaikeaa, että harva sitä edes tavoittelee.
Munkeille oli pystytetty estradi, johon heidät istutettiin. Ilta hämärtyi. Ilmassa leijui voimakas suitsukkeiden aromi ja korvissa soi munkkien hyminä ja ympäröivän viidakon sirinä. Ihmiset olivat ympärillä aivan hiljaa. Kokemus oli todella vaikuttava – se hetki kiiri koko kehon lävitse. Aluksi tunnelma oli ehkä jopa hieman jännittävä, mutta kun siihen antoi itselleen luvan uppoutua mukaan, se oli mieltä rauhoittavaa ja rentouttavaa.
Munkkien poistuttua lähtivät myös sen päivän vieraat, me muiden mukana. Koko paluumatkan autossa mieli oli jotenkin turta ja ihmeissään tästä tavasta päästää irti kuolleesta. Koko päivänä emme nähneet kenenkään itkevän. Usein kuulimme ihmisiltä, että koska isoäiti eli hyvän elämän, hänelle tulee todella hyvä uusi elämä. Nirvanasta kukaan ei maininnut sanaakaan.
Matkakertomuksen on kirjoittanut ja kuvat ottanut Saritta Duhamel, jolla on 10 vuoden kokemus Thaimaassa matkustamisesta, etenkin Krabin alueella.
Lue lisää thaimaalaisista uskomuksista:
– Thaimaan kuuluisin kummitus
– Oi mahtava kotihenki
– Riisu amuletti vessassa
– Näkymättömiä taikatatuointeja
MinneThaimaassa julkaisee Blogikirjassa viikoittain uusia Thaimaa-aiheisia artikkeleita. Uusista artikkelista saat kätevimmin tiedon ”Tykkäämällä” meitä Facebook-sivuillamme tai kirjautumalla etusivumme Seuraa sivustoa -osioon. Facebook-sivuillamme voi myös kysyä meiltä suoraan neuvoa ja vinkkejä Thaimaan-matkalle.
